Varusmiespalvelus Erikoisrajajääkäri­komppaniassa

Väsyneet taistelijat Pirinen ja Kumpula laittavat ruokaa sateessa. Kuva: Tapio Rinne

MIKSI HAIT IMMOLAAN?

PIRINEN:
En halunnut mennä munkin syöntiin normaaliin joukkoyksikköön vaan ajattelin, että kun mennään inttiin niin mennään sitten kunnolla. Lukion käytävällä oli mainosjuliste Erikoisrajajääkärikomppaniasta ja siitä se ajatus sitten lähti.

KUMPULA:
Kaksi isoveljeäni kävivät armeijan Ivalossa ja toinen mainosti mulle, että hakisin immolaan. Siitä se ajatus sitten lähti ja pitihän se pistää velipoikia paremmaksi ja Immolaa kohti paperit menemään.

VEIJOLA:
Muistan ensimmäisen kerran kuulleni varusmiespalveluksesta erikoisjoukoissa jo pikkupoikana. Tällöin kyseessä oli varmasti vahvasti mystifioitu tarina yli-inhimillisistä sotureista salaisissa tehtävissään. Vuosien myötä kertomukset tuttavilta toivat jonkinlaista todellisuuspohjaa näille ajatuksille. Varmasti niin faktalla kuin fiktiolla oli siis paikkansa, kun kutsunnat vuonna 2010 lähestyivät ja kipinä Immolaan hakemista oli syttynyt. Koulutuksen erilaisuus ja haastavuus olivat varmasti tärkeimpiä tekijöitä hakupäätöstä tehdessä. Toki mukana oli luultavasti jonkinasteista nuoren miehen näyttämisen halua, mutta se kyllä korvautui nopeasti nöyryydellä palveluksen edetessä.

NURMI:
Tunsin muutaman aikaisemmilla kursseilla palvelleen erikoisrajajääkärin ja heidän suosituksestaan hain Immolaan. Halusin kokemuksia ja haasteita palvelukselta. Tietysti oli näyttämisen halua itselleni ja muille että kyllähän minä siellä pärjään.

Tella aamulla.

MITÄ ODOTUKSIA SINULLA OLI?

PIRINEN:
Odotin kovaa koulutusta, missä viedään ukko kunnolla pois mukavuusalueelta.

KUMPULA:
Odotukset oli korkealla. Tiesin, että kovatasoinen armeija kyseessä ja pääsemme käyttämään Suomen parasta materiaalia. Myös tiedossa oli pitkät siirtymät, sekä se että pääsee kokeilemaan omia rajojaan. Ei silloin tosin vielä nuori Kumpula tiennyt millä tavoin Immola voi rajoja koetella.

VEIJOLA:
Erikoisrajajääkärit-sarja tuli tietysti vahdattua tarkasti läpi ennen palvelusta. Kaikessa siisteydessään sarja toimi varmasti vahvana motivaattorina tulevaan vuoteen. Loppujen lopuksi se antoi kuitenkin kovin vähän tarttumapintaa vaikkapa siihen miltä tuntuu vaikkapa uiskennella marraskuisena yönä ojarummussa väsyneenä ja nälkäisenä. Odotukset olivat siis varmastikin luokkaa ”pääsee tekemään siistejä juttuja ja testaamaan omia rajojaan”.

NURMI:
Odotin että pääsen näkemään ja kokemaan millaista armeijassa on olla. Odotin myös uusiin ihmisiin tutustumista ja rankkoja koettelemuksia. Toisaalta taas en osannut oikein odottaa mitään. Jännittihän se kovasti että kuinka rankaa tulee olemaan ja mitenhän selviän siitä.

 

MITEN MENI PÄÄSYKOKEET?

PIRINEN:
Varsin hyvin omalta osalta, keskikastia taisin kuitenkin olla sisään päässeiden kesken. Testejä valvoneet varusmiehet vaikuttivat kyllä superihmisiltä kun juoksuttivat meitä ympäri aluetta baretit päässä. Olin aivan hapoilla ja alikersantti ei edes hengästynyt.

KUMPULA:
Pääsykokeisiin oli pitkä matkaaminen ja Kittilän pojalle se oli matka kohti tuntematonta. Ei ollut aavistustakaan siitä, millä temmolla testin eri vaiheet suoritettaisiin ja että rastista toiselle juostiin kuin reikäpää. Alikersantit, jotka valvoivat pääsykokeilta ja juoksuttivat meitä tuntuivat yli-ihmisiltä. Mietin vain miten nuo ei edes hengästy vaikka itse on aivan loppu.

VEIJOLA:
Pääsykokeet olivat ensimmäinen maistiainen itse koulutuksesta. Henkisesti ja fyysisesti tiukat kaksi päivää saattoivat hyvinkin olla siihenastisen elämän rankimpia. Vaikka tilanne oli varmasti kaikille uusi, niin siinä sitä vain paineli muiden mukana eteenpäin ja teki parhaansa. Hienoa oli erityisesti se, että jo parissa päivässä ehti syntyä tiivis side loppuun asti selvinneiden kokelaiden välille. Mitään huippu-urhelija-ydinfyysikko -kombinaatiota testien läpäisy ei tosiaankaan vaadi vaan riittää kun on henkisesti tasapainoinen ja motivoituinut hyväkuntoinen nuori. Harvemmin viranomaisilta tullut kirjettä muuten yhtä innokkaasti on odottanut, kun keväällä 2011.

NURMI:
Aluksi pelästyin pääsykokeissa, että täällähän kaikki ovat jotain kilpasuunnistajia tai hiihtäjiä, että miten oikein tulen pärjäämään näille. Fyysiset testit menivät hyvin ja hiihdossakin tulin omassa porukassani yllätyksekseni kolmantena maaliin. Meni kyllä oikein nappiin kaikki. Muistan, että ruokailuissa oli testien ajan hirvittävä kiire ja ahmin aamupuuroa niin nopeasti kuin pystyin vielä astianpalautusjonossa. Silloin sitä pidettiin kovana suorituksena, että pääsi testeistä läpi, mutta kyllä Immolassa nopeasti palautettiin maanpinnalle. Voisi sanoa, että koko vuosi oli yksi testi sodanajan sijoitusta varten ja pääsykokeet vain alkukarsinta.

 

KERRO ENSIVAIKUTELMASTA PALVELUKSESSA.

PIRINEN:
Juuri sitä mitä tulin hakemaankin, paljon punnerruksia ja kovaa kuria. Nopeasti alkoi porukan yhteishenki tiivistymään ekoista päivistä alkaen.

KUMPULA:
Ensivaikutelma oli sekava. Niin paljon uusia tuttavuuksia ja talon tavoille opettelua, että ei siinä kyllä kerenny miettiä ensivaikutelmaa. Sitä sai heti maistaa talon kovaa kuria ja tiukkoihin aikamääreisiin ehtimistä. Sitä teki muiden mukana ja hyväksyi sen miten Immolassa toimitaan. Sitä vain teki ja teki asioita eikä miettinyt sen enempää.

VEIJOLA:
Ikuisuuden kestävää morttisäkin kuskaamista helteisenä kesäpäivänä varusvarastolta tupaan hehkutetaan monesti varusmiespalveluksen ”never forget” -hetkenä. Toki se on itsellekin jäänyt mieleen, mutta varmasti suurin heräte oli äärimmäisen tiukka kuri, josta Immolankankaan kersantit pitivät huolta heti ensi hetkistä lähtien. Silloiselle huolettomalle aamutorkulle alku oli siis melkoinen kulttuurishokki. Into loistaa oli kuitenkin kova, joten nopeasti sitä oppi talon tavoille. Huomattavaa oli tietysti myös se, miten nopeasti porukka kasarmilla hitsaantui yhteen.

NURMI:
Ei tiennyt oikein miten piti olla. Kaikki oli uutta ja erilaista. Aivot kävivät kokoajan ylikierroksilla koska uutta omaksuttavaa tuli joka päivä.

 

JOKIN HAUSKA TARINA IMMOLASTA?

PIRINEN:
Aselajitestissä keväällä yhtenä rastina oli n.10km pikamarssi. Nopein saisi eniten pisteitä jne. Lääkintälinjan miesten kesken lähdimme hiihtämään märässä keväisessä hangessa kohti määränpäätä mutta nopeasti totesimme ettei tässä ole mitään järkeä ja kuluttaisimme itsemme aivan loppuun. Lumi tarttui suksien pohjaan ja kevät oli jo niin pitkällä, että tiet olivat sulia. Testiä oli kuitenkin jäljellä vielä x-aikaa. Laitoimme nimemme paperilapuille ja laput hattuun. Sieltä vedimme maaliintulojärjestyksen ja sovimme että matkaamme rauhallisesti pikamarssin porukassa. Muutama sata metriä ennen määränpäätä erkaannuimme toisistamme ja tulimme maaliin sovitussa järjestyksessä muka hengästyneenä. Jäimme kuitenkin kiinni tästä sopupelistä ja jouduimme siirtymään jalan takaisin immolaan ~35km.

KUMPULA:
Hauskin juttu oli harjoitus jossa Kumpula & Rinne parivaljakko päättivät alkaa kesäesoiksi. Aurinko alkoi jo kevään jäljiltä lämmittään kivasti ja brunaahan sitä oli saatava. Niinpä tähystäessämme päätöksemme oli ottaa kaikki ilon irti ja saada arskaa samalla kuin odotimme kohdetta. ”Eihän se meitä huomaa mehän ollaan erkkareita kävi varmaan mielessä kun tämän idean saimme” Kohde tulikin tietämättämme liian lähelle ja radiomme josta kuului juuri väärään aikaan melua paljasti paikkamme ja niinkuin suomalaisen miehen valkoinen vartalo voi vain paljastaa niin jäimme kouluttajille kiinni tekosistamme. Noottia saimme olan takaa sekä kouluttajilta, että muilta.

Veijolakin nauttii auringosta.

VEIJOLA:
Allekirjoittaneen tilttikynnys kasvoi vuoden sen verran, ettei pikkuasioista eikä juuri isommistakaan jaksanut enää hätääntyä. Kuitenkin yhden erityisen kerran muistan, kuinka savu nousi korvista ja mies niin sanotusti hajosi metsään. Kyseessä oli palveluksen alkupuoliskolla suoritettava selviytymisharjoitus, jossa riuduttiin vajaan viikon verran puolukoiden ja perunakorin varassa. Saattoi siellä joku lohenmötkälekin olla seassa. Juomavedet noukittiin milloin mistäkin puroista ja soista. Tuntematon bakteerikanta tietysti sekoitti muutama kaverin takaluukun ihan perusteellisesti. Minun tunteisiin ei niinkään mennyt frugaali ruokavalio vaan järjetön tallustaminen reittipisteeltä toiselle.

Harjoituksen viimeisenä päivänä olin päättäväisesti toiminut ryhmän navigaattorina lähes koko päivän. Ryhmä oli palaamassa takaisin leiripaikalle ja ajatuksissaan miehet olivat jo lepuuttamassa itseään luonnon muovaamalla sammalpedillä. Jossain kohtaa otteeni kuitenkin herpaantui eikä kartalle piirretyille koukeroille löytynyt enää vastineita visuaalisesta havaitusta todellisuudesta. Kun maastoon alkoi ilmestyä täysin tuntemattoman näköisiä maamerkkejä, pakka sekosi ja Itä-Suomen kajahti ilmoille raivokas huuto ”**ttu mä en suunnista enää koskaan”. Tästä seurasi välitön, viiden minuutin määrämittainen, korkeassa polviasennossa vietetty tauko, jonka aikana muut ryhmäläiset yrittivät kuumeisesti selvittää lokaatiotaan. Lopulta selvisikin, että olimme saapuneet vain muutaman sadan metrin päähän tukikohdasta! Jälkikäteen vaikuttikin aivan naurettavalta, että kaikkien kinkkisten tilanteiden ja käveltyjen kilometrien usko omiin kykyihin loppui, kun ruutulippua jo heilutettiin. Never give up, never surrender!

NURMI:
Yhdessä harjoituksessa satoi koko ajan. Pääsimme vihdoin telttaan huoltamaan ja mitään muuta ei ollut kamiinassa polttaa kuin tervaskanto kaiken ollessa niin märkää ja sitä sitten poltimmekin. Muutaman päivän harjoitus oli ottanut meistä veronsa ja lähivartiomies nukahti vartioon. Heräsimme siihen kun piippu oli tukossa pelkän tervaksen polttamisen takia ja teltta täynnä savua. Yskien kampesimme itsemme teltan liepeiden alta pois ja juuri samaan aikaan jouduimme irtaantumaan vihollisen ampuessa valoraketteja tukikohtamme lähellä. Onneksi ei tullut pahempaa häkämyrkytystä tai vastaavaa, mutta päätä kyllä hieman särki. Suunnistaminen sinä yönä oli minun hommani ja se oli onneksi todella helppoa: oli täysikuu ja suuntamme suoraan kuuta kohti.

 

MILLE LINJALLE SINUT VALITTIIN?

PIRINEN:
Lääkintälinjalle halusin ja sinne pääsinkin.

KUMPULA:
Pääsin haluamalle linjalleni eli tukiaselinja. Tukiaselinjaa kutsuttiin suklaalinjaksi. Pääsin siis linjalle, josta sain kuulla erittäin paljon kuittailua muilta linjoilta. Minua kiinnosti paljon ampuminen ja eri aseiden kanssa toimiminen. Siksi tarkka-ampujaksi pääseminen oli itselle miellyttävä asia. ”one shot one kill”

VEIJOLA:
Viestimies on tiedemies. Jonkinasteisena loogikkona ja analyytikkona valinta ei varmasti ollut siis aivan väärä. Toki vannoutuneena salmiakin ystävänä RUK oli päällimmäisenä tavoitteena. Huippumenestys johtajatehtäväradalla loi uskoa, että rautaa lyötäisiin hihaan lisää, mutta Haminan pestiä ei kuitenkaan tullut. Tästä syntyikin loppuajan ironinen nimitys vänskä-Veijola.

NURMI:
RUK

RANKIN KOKEMUS?

PIRINEN:
En muista mikä harjoitus tämä oli, mutta puhutaan loppusyksystä. Jokaisena päivänä satoi vettä ja jatkuvasti oli pimeää. Olimme siirtyneet vaikeakulkuisessa metsässä jo pari vuorokautta ja ainakin omat jalat alkoivat tuntea rasituksen ja unenpuutteen. Eräänä yönä jouduimme irtaantumaan vihollisen jahdatessa perästä. Kissa – hiiri leikkiä jatkui muistaakseni melkein koko yön. Aina kun tuntui, että eksytimme meitä seuranneen joukon, he ilmestyivät jostakin uudestaan. Juoksimme pitkin pilkkopimeää suota yrittäessämme päästä karkuun takana seuraavia valoja ja ääniä. Jalkani upposi suonsilmään ja kaaduin naamalleni märkään mättääseen. Yritin nousta ylös, mutta rinkka painoi päätäni kohti suota ja lihakseni olivat aivan finaalissa. Kaikki vaatteeni olivat märkiä, rinkka roikkui miten sattuu ja mahaa kurni. Olin aivan lyöty, en kerta kaikkiaan jaksanut enää nousta ylös, teki mieli vain itkeä. Muutaman sekunnin siinä surkuteltuani rankkaa elämääni joku tuli, huusi ”ylös saatana” ja auttoi minut ylös. Tuo yksittäinen muutaman sekunnin mittainen kokemus on jäänyt todella tarkasti mieleen hetkenä jolloin olin pohjalla.

KUMPULA:
Siirtymäharjoitus taisi olla rankin harjoitus. ensilumena lunta oli satanut 20cm maahan ja kuuluin ryhmään joka lähtisi ennen muita tiedustelemaan etukäteen reittiä muille. Se tiesi Kumpulalle vähemmän unta ja enemmän aurausta. Valvoimme kaksi ja puoli vuorokautta ja kävelimme yhtä soittoa. Haastavaksi kävi silloin kun tuli pimeä. Ei ollut enää kartalla vaan käveli edessä olevan takana ja yritti olla nukahtamatta. Välillä sitä kompuroitti sekä kaatuili ja lensi naamalleen maahan. Oli niin pimeää ettei nähnyt eteensä. Tuli koetteu myös itselle uusi kokemus tuona reissulla eli hallusinointi. Sitä näki vaikka minkälaisia asioita jotka eivät olleet totta. Reissun jäljiltä kasarmiin päästynä pystyi näkemään peilin kautta kuinka kylkiluut paistoivat. Kyllä siinä kiloja lähti.

VEIJOLA:
Palveluksen rankkuus eri aikoina oli hyvin suhteellista. Fyysinen ja henkinen haastavuus kasvoi jatkuvalla tahdilla, mutta niin myös kyky kestää sitä. Ensimmäinen taisteluharjoitus tuntui melkein ylitsepääsemättömän raskaalta, mutta loppuaikana vastaava leiri telttoineen ja ruokapönttöineen olisi ollut melkoista luksusta. Absoluuttisesti raskain testi oli varmastikin kahden ja puolen vuorokauden yhtämittainen marssiharjoitus täydessä varustuksessa ilman unta ja vähäisellä ruualla. Kunnonkoetuksena se ei ollut varsinaisesti mitenkään mahdoton vaan haasteena oli ylitsepääsemättömän tuntuinen väsymys. Erityisen haastavia hetkiä oli ne, kun lönkötteli vain letkan perällä ilman vastuuta suunnistamisesta tai mistään muustakaan. Silloin tuntui, ettei ollut oikein mitään mihin olisi tarvinnut keskittyä ja silmäluomet tuntuivat huomattavan raskailta, tietoisuusmittari lähestyi uhkaavasti nollaa ja sitä saattoi löytää itsensä ojan pohjalta tuon tuosta.

NURMI:
Viikko oli mennyt kahden tunnin yöunilla ja viikonloppu huipentui testiin. Univajetta oli sen verran, että muistan tuijottaneeni maassa olevaa lätäkköä ja ihmetelleeni että, miksi maassa on reikä. Univajeessa lätäkön peilikuva näytti minusta äärettömän syvältä reiältä ja ihmettelin sitä tovin, kunnes kokeilin kädelläni ”reikää” ja lätäkön pinta rikkoontui ja rupesin nauramaan omille ajatuksilleni. Tämän testin loppuvaiheessa juoksemisestani ei tullut enää mitään ja kaikki vaatteet olivat litimärät. Minulle tuli hetken kestävä mentaalinen romahdus, jonka muistaa aina. Tippa linssissä nyyhkytin kaverilleni, etten tiedä kauanko enää jaksan. Ystävät saivat minut nostettua pois itsesäälistä ja heidän tuellaan sain aivot takaisin autopilotille. Hetken päästä tästä luutnantti kysyi, että haluanko keskeyttää, johon vastasin vihaisesti: NO V**TU EN! Onneksi kaverini saivat tsempattua, sillä testi päättyi melkein heti tämän jälkeen.

Lapin olosuhdeharjoitus.
Rita itkee noutopisteellä huulet ruvella.
Nurmen naama ja sormet aivan turvoksissa. Keho oli tottunut kylmään ja kun pääsimme takaisin lämpimiin sisätiloihin niin kaikki paikat turposivat.

MITÄ JÄI KÄTEEN?

PIRINEN:
Loppuelämän mittaisia ystäviä ympäri suomen. Lisäksi tärkeimpänä elämänasenne; pystyt tekemään mitä vain kun tarpeeksi haluat sitä.

KUMPULA:
Kyllä parasta on kamut. Tuli niin tiivis porukka ettei sitä voi sanoin kuvata. Kaiken paskan ku kokee toisen kans nii se yhdistää. Kyllähän se kasvatti ihmisenä ihan hulluna ja oppi olemaan nöyrä. Henkinen kantti tuli kovaksi ja ei pienestä hötkyile. Poikasena sinne mentiin ja miehenä tultiin pois.

VEIJOLA:
Vuosi Immolassa oli kaikin puolin kasvattava. Se opetti nöyryyttä, kasvatti henkistä kanttia ja itseluottamusta ja vahvisti yhteistyö- ja johtajuustaitoja. Harva koulu pystyy vuoden aikana antamaan yhtä vahvaa skillsettiä elämään. Unohtamatta, että varmasti montaa Niskapietiläntien veroista osoitetta ei ole, jossa vuoden aikana kasvatettaisiin yhtä vankkoja elinikäisiä ystävyyssuhteita.

NURMI:
Ehdottomasti parasta mitä jäi käteen ovat ystävät!

Kuvassa poseeraavat Pirinen ja Kumpula.
Korvanen ja Nurmi tauolla.

 

 

2 kommenttia

  1. Upeita tarinoita. Aavistuksen omaisesti voin liittyä tuntemuksiinne, vaikka ne ovatkin omianne. Hienoa, että se kaveruus, ystävyys, veljeys…kantaa vielä 30kg jälkeenkin. Aina löytyy se karu kaveri joka nostaa ylös…siitä oon vakuuttunut.

  2. Upeaa ja liikuttavaa, että te kaikki palveluksen suorittaneet teollanne osoitatte viestikapulan siirtyneen jänteville kourillenne, kannettavaksi ja eteenpäin vietäväksi.
    24- vuotta sitten oli Immolassa joukko samanlaisia nuoria, samoine haaveineen, toiveineen, tavoitteineen ja unelmineen.
    Olimme sotilaita ja ylpeitä joukostamme.
    Tänään olemme edelleen sotilaita ja ylpeitä joukostamme, mutta myös veljiä, jotka tervehdimme teitä.
    Luotamme teihin ja kunnioitamme teitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *